sunnuntai 17. toukokuuta 2015

hymyn takana

Kaikki tuntevat vähintään sen yhden ihmisen, jonka on pakko olla kaikessa täydellinen. Minäkin tunnen – itseni. Koulusta kymppejä, voimistelusta mitaleja, elämässä painetaan menemään tuhatta ja sataa. Epäonnistumiset olivat kova paikka, joten piti varmistaa, ettei niitä tule. Mutta mitä sitten, kun ei enää oikeasti jaksakaan?


Elokuu 2014. Makoilen rannalla pimeässä, tähtien loisteessa, itkua pidätellen. Olen lomalla aivan satumaisissa maisemissa, joten miksi itkettää? Päässäni on pyörinyt viikon ajan vain yksi ajatus ja nyt tuon sen esille: "Äiti mä haluan lopettaa". Ei tarvinnut edes kertoa, että minkä haluaa lopettaa, se nyt oli päivänselvää. Voimistelu, joka vei päivästäni monen monta tuntia. Olin vihdoin melkein vuoden tauon jälkeen päässyt taas kunnolla treenaamaan ja olin aivan innoissani. Alkuun se tuntui todella hyvältä, mutta yhtäkkiä kaikki tuntui vastemieliseltä. Viikon puntaroinnin jälkeen päädyin lopettamaan. En edes muista tarkalleen, mitä sanoin syyksi, taisin panna reistailevan selän piikkiin. Oikeasti mä en vaan jaksanut. Mä en jaksanut olla sidottuna johonkin. Mä en jaksanutkaan enää pitkän tauon jälkeen nousta ja yrittää. Mä en vaan tahtonut myöntää tarvitsevani lisää taukoaa, sillä itseni kokoaminen olisi sen jälkeen taas astetta hankalampaa. Oli helpompi lopettaa. Äiti taisi aavistaa oikean syyn. Mä en sitä silloin tiennyt itsekkään. 

Miten jostain, mitä niin suunnattomasti rakastaa, raaskii luopua?



 Vaikka voimistelu loppui, niin elämä jatkui. Sen synntyttämä aukko tuli korvata jollain. Löysin tanssin ja rakastuin – onneksi. Koko syksy aina lokakuulle meni hyvin: poissaoloja koulusta ei ollut, ensimmäisestä jaksosta numeroiksi vain ysejä ja kymppejä. Joka ilta koulun jälkeen lähdin innokkaasti salille tai tanssiin. Jaksoin tehdä kaikkea ja sen lisäksi vielä hymyilä. Sitten se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta:"Äiti mä en jaksa mennä kouluun". Ei ollut kyse mistään tavallisesta uupumuksesta tai vaan viitsimättömyydestä – tämä ei ollut mikään kunnon yöunilla hoidettavissa oleva juttu. 


Olimme jo aiemmin syksystä käyneet etsimässä syytä mun jatkuvalle palelulle, väsymykselle sekä kaikille muille epämääräisille oireille.  Useimmat lääkärit väittivät diagnoosiksi pelkän ulkoisen olemuksen takia syömishäiriön (mitään taustoja ei tutkittu, syömisestä ei edes puhuttu. Pelkkä laihahko olemus ja voimistelu-harrastus nähtävästi riittävät syömishäiriödiagnoosin tekemiseen.). Vika olisi siis vain mun korvien välissä – sitä kun se ei vaan ollut. Vihdoin kuitenkin löytyi lääkäri, joka ymmärsi ja otti kunnon laboratoriokokeet. Tuomiona kilpirauhasen toimintahäirö. Sen synnylle ei kuitenkaan ollut löytynyt syytä. Pakko oli tässä tytössä olla jotain muutakin vialla, joten verta otettiin lisää ja paljon. Tarkempia tutkimuksia tehtiin, jotta syy löytyisi. Ja syyhän löytyi. Lyme disease, Lymen tauti, Borrelioosi, krooninen borrelioosi.. Meidän perheessä tuttavallisemmin paskatauti.  

Tämä sairaus on vienyt multa liikaa: rakkaan harrastuksen, keskittymiskyvyn, ruokahalun, sosiaaliset taidot, suorituskyvyn, kiinnostuksen ja mikä pahinta, se vei mut työkyvyttömäksi. Marraskuun lopulla olin niin rikki ja poikki, etten enää kyennyt menemään kouluun. En ollenkaan, sillä jo sängystä nouseminen saatika kotoa poistuminen oli mahdotonta. Ahdisti ja väsytti. En ollut enää se iloinen Maiju, joka olin vielä kesällä. Olin muuttunut ihmiszombieksi. Mun oli aivan pakko jäädä sairaslomalle. Mitä, luovutinko mä? En todellakaan. Mä ymmärsin, mikä oli mulle parasta siinä hetkessä. Kaksi ja puoli tuskaista kuukautta olin kotona. Itku oli herkässä joka ikinen päivä.  



Mulle on onneksi löydetty oikeanlainen lääkitys ja yhdessä lisäravinteiden, oikeanlaisen ruokavalion ja hyvien elämäntapojen kanssa saadaan mun oloa kohennettua. Terveempään olemukseen ja normaaliimpaan elämään on vielä pidempi matka edessä, kuin mitä matkaa on takana, mutta marraskuulta tilanne on kuitenkin parantunut jo huomattavasti. Jaksan jo käydä koulussa muutamia tunteja päivässä, jaksan nähdä kavereita, jaksan tanssia ja jaksan kirjoittaa blogia. Jaksan joka ikinen aamu nousta sängystä. Vaikka mua suuresti harmittaakin, jaksan silti jopa hieman hymyillä. Vaikka mä pidänkin tanssista todella paljon, mun mieli ja sydän halajaisivat kuitenkin voimistelukenttiä valloittamaan – kroppa ei ainakaan vielä tule perässä. Ehkä  vuoden päästä, ehkä kahden tai ehkä ei enää koskaan. Toivottavasti vielä joskus.

 Lisättäköön vielä loppuun, etten olisi tässä pisteessä, jos puoli vuotta sitten olisin lähtenyt lääkäristä kotiin niiden mielialalääkkeiden kanssa, mitä mulle tarjottiin. Niistä ei olisi ollut mulle hyötyä, sillä mä en ollut masentunut. Mä olin sairas – ja olen edelleen, mutta se ei enää mua hidasta. Viimeiset puoli vuotta on ollut mun elämän opettavaisinta aikaa. Olen oppinut olemaan anteeksiantavainen ja kärsivällinen itseäni kohtaan – mikään ei tapahdu yhdessä yössä. Olen ymmärätänyt, että meillä on elämämme aikana vain yksi keho, jota tulee kohdella kunnioitettavasi. Olen sisäistänyt, ettei elämä ole suorittamista. Olen oppinut rauhoittumaan pistämättä itseäni äärirajoille päivä toisensa perään – kaikkea ei tarvitse tehdä. Olen huomannut taiteen rentouttavan mua yhtä paljon kuin urheilunkin. Olen oppinut rakastamaan itseäni juurikin näin epätäydellisenä.


 Kaikista kiitollisin mä olen kaikille mun läheisille, jotka tukevat mua. Mulla on maailman ihanimpia ystäviä, välittävät vanhemmat sekä muut sukulaiset. Mulla on tunne, etten ole asian kanssa yksin.

 Mä en koe olevani vielä täysin valmis puhumaan tästä aiheesta, enkä ehkä koskaan olekaan. Halusin kuitenkin avartaa tätä aihetta kaikille. En tiedä miksi, mutta se vaan tuntui oikealta ratkaisulta. 

love, Maiju

15 kommenttia:

  1. Mä en juuri koskaan kirjoita kommentteja, mut nyt on pakko sanoa et tää kirjoitus kosketti! Pystyn samaistumaan suhun - mullakin on tarve pärjätä kaikessa täydellisesti. Ihailen kun uskalsit rohkeesti avata tätä sulle raskasta aihetta :-) Paljon tsemppii ja haleja sinne! Sulla on mahdollisuudet ponnistaa vielä minne vaan. -Roosa

    VastaaPoista
  2. Kirjoitat niin hyvin tästä meille yhteisestä paskataudista, että toivottavasti joskus voit kirjoittaa siitä lisää. Harvat osaavat kirjoittaa niin hienosti kuin sinä. Voimia Maiju!

    VastaaPoista
  3. Vaude! Tsemppiä sulle hurjasti, vaikka oot jo parempaan suuntaan menossa!!! <3 :)

    VastaaPoista
  4. Onko sulta löydetty punkin puremaa? :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole. Mun äitiä on puruut punkki jo ennen mun syntymää, ja tauti on siirtynyt hänen verenkierrostaan mun verenkiertoon jo ennen, kuin olin edes syntynyt. :(

      Poista
  5. Oot tosi rohkee ku avauduit tästä ja tää asia on varmasti painanut sua. Mutta oot myös tosi vahva, kun oot selvinnyt tosta kaikesta. Ittellä on kans toi pakko pärjätä. Stressaan koulusta kokeiden ja numeroiden takia ja itse mun harrastuksesta, koska siinä kilpaillaan. Elämä menee stressin takia pilalle. Mietitään huomista tai tulevaa tai mennyttä, mutta terkeintä olis elää tässä hetkessä. Tsemmpiä sulle! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Joo samaa mieltä, tsempit sullekin :)!

      Poista
  6. Moikka! Mä muistin lukeneeni sun blogista tän jutun jo aiemmin ja nyt monien etsintöjen jälkeen löysin tän. Mua nimittäin pelottaa että olisn sairastunut kyseiseen tautiin.mulla niskakipuja päähän oudosti pistelee ja raajoja puutuu.mua pelottaa ihan tavattomasti enkä uskallaudu menemään lääkäriin sillä pelkään pahinta diaknoosia. Siks haluisinkin kysyy et tuleeko borrelioosis olemaa pysyvä ja miten se tulee vaikuttaa sun tulevaisuutee?
    Mä toivon, että vastaisit sillä oon aika paniikissa nyt

    VastaaPoista
  7. Moi! Haluaisiko tulla juttelemaan mulle esim snapchatissa (maijuriskala) tai Facebookissa? Voisi olla helpompi auttaa noin niinkuin henkilökohtaisesti! :)

    VastaaPoista
  8. Heips. Sattumalta löysin tänne sun blogiin. Minkälaisen hoidon oot saanut borrelioosiin? Ootko nyt täysin oireeton? Tsemppiä^^ t. Toinen kroonisesta borresta kärsivä

    VastaaPoista